Yrjö Kallinen on vaikuttanut aikuisikäni ajattelumaailmaan ehkä enemmän kuin kukaan muu. Hän eli melkein satavuotisen elämänsä aikana jolloin Suomi itsenäistyi ja kehittyi maaksi jota minä nyt elän. Hänet tuomittiin neljä(!!) kertaa kuolemantuomioon, mutta selvisi elinkautisella. Hänet armahdettiin yleisellä armahduksella 1922. Hänen mottonsa oli:
"...en enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi.
Muuttakaa ajatuksene arjesta:
Sanalliset ilmaisumme ja käsitteemme ovat merkillisen hataria ja sekavia. Ihmisessä on tarve hahmottaa asiat, nähdä ne kokonaisuuksina ja ilmaista ne sanalla. Ilmaisu palvelee hyvin konkreettisissa asioissa, mutta käsitteellisyydessä se ei päde. Siitä johtuu, että ideologiat, ovat ne uskonnollisia, poliittisia tai mitä tahansa aateryhmiä, voivat kaikki sisältää mitä vain suurimmasta julmuudesta kauneimpaan rakkauteen. Ihmiset ryhmittyvät käsitteiden ympärille ja taistelevat keskenään. Ja ne, jotka eniten taistelevat, kaikkein vähiten tietävät, minkä puolesta taistelevat.Yhtä tärkeää kuin on valmiina annetuista ajatuksista ja tottumuksista vapautuminen, on myöskin sen seikan oivaltaminen, että jonkin asian nimeäminen ei ole samaa kuin sen selittäminen. Ellei tätä oivalleta, tajunta kyllä täyttyy nimien ja sanojen paljoudella, mutta elämän ymmärrys ei lisäänny eikä syvene.
Jokaisella tilanteella, hetkellä ja ongelmalla täytyy olla ratkaisu itsessänsä. Ei ole mitään kaavamaista ratkaisua. Meillä on perinnäinen taipumus etsiä ja löytää kaavamaisia ratkaisuja ja kaavoja. Ne antavat turvallisuuden tunnetta. Mutta todellisuus ei ole sitä. Kaikki on hetkestä hetkeen uutta
Kas, yksi jujuista on juuri siinä, että yritetään teoretisoida totuutta, lausua sanoin jotakin, joka olisi yleensä totta. Se käy jossain määrin laatuun matematiikassa ja ehkä jossakin käytännöllisissä asioissa, mutta elämän ytimen ymmärtämisestä puheen ollen se on mahdotonta. Elämä, rakkaus ja totuus eivät ole formuloitavissa. Kaavat ja säännöt ovat poistettavissa, harhakuvitelmat hajotettavissa ja se, mitä jää jäljelle, on elämää, rakkautta ja totuutta.
Toistan zen-mestarien lauseen: Sana on kuin sormi, joka viittaa kuuhun, mutta sormi ei ole kuu. Jos ihmisellä on sellainen sisäinen tila, että hän voi nähdä sen kuun, niin se sormi on tehnyt tehtävänsä. Mutta joka tuijottaa siihen sormeen on erehtynyt.
Kilpailun, etuilun ja taistelun oppiminen jo lapsena tuntuu pakottavan kaikki kilpailemaan, etuilemaan ja taistelemaan. Me synnymme maailmaan, jossa tämä tila vallitsee.Jotakin meissä itsessämme on vinossa. Elintason nousu ei olekaan lisännyt elämän onnellisuutta, elämän rauhaa, elämän iloa.Arvostus siirtyy elämää kantavasta arkitodellisuudesta, todella hyödyllisistä asioista, keinotekoisiin asioihin, jotka ovat irti hyödyllisestä elämästä.
Ihailua ja arvostusta saa henkilö, joka voittaa nyrkkeilykehässä tai juoksee sekunnin kymmenesosan nopeammin kuin toiset tai voittaa laulu- tai kykykilpailussa - samantekevää missä, kunhan voittaa. Mutta ihminen, joka ahertaa tehtaassa, raataa maatilalla tai luonnossa on vain tavallinen ihminen, joka ei ole elämässä mihinkään päässyt.
Teoreettisesti ja myös käytännöllisesti on olemassa pienen pieni mahdollisuus unesta heräämiseen. Ennen sitä on päästävä täysin selville siitä, että todellakin nukumme, vaellamme suggestioiden vallassa, että meissä ajattelevat, tuntevat ja toimivat ympäristömme, perinteet, meille annetut arvostukset, ja että persoonina olemme vain ikäänkuin kaiken tuon summa. Tämä selvyys on järkyttävä. Kun sen ymmärtää saattaa tulla miltei kammottava tyhjyyden tunto. Ihminen kokee, mitä on seisoa tyhjän päällä ja pitää kiinni tuulesta.
Kun ihminen tajuaa: Sinä olet hyväksytty sellaisena kuin sinä olet, tämä tunto vapauttaa ihmisen. Hän pääsee sovintoon oman rikkinäisyytensä kanssa. Tästä seuraa uusi asenne: Se, mitä ennen piti epätoivoisesti yrittää, on luonnollista yrittämättäkin - ystävyys, avuliaisuus, käden ojennus, myötäeläminen.
En niinkään yritä muuttaa itseäni, vaan yritän päästä selville, miksi olen sellainen kuin olen. Mitä rehellisemmin ja aidommin yritän katsoa omia heikkouksiani - inhimillisyyksiäni, sillä sitähän ne ovat - sitä helpompi minun on olla.
Elämäntotuus on jotain elämyksellistä, välittömästi, yksilöllisesti koettavaa tässä ja nyt. Sen ehtona näyttää olevan tajunnan vapautuminen kaikesta lainatusta, kaikista sovinnaisista ajatustottumuksista, mielipiteistä, arvokäsityksistä, vapautuminen todella, eikä vain sanoissa, sillä kukapa ei kuvittelisi olevansa sovinnaisuuksista vapaa! On kuin sisäinen valomme pääsisi vasta silloin esille, omaan tajuntaammekin, kun muilta lainattu on omavireisen, kriittisen ajattelun voimalla murrettu ja poistettu.
Meissä on auttamisen, suojelemisen, ystävyyden tarve. Se elää ihmisessä. Joka ikinen on tuntenut sielussansa lämpimän tuulahduksen, auttamisen tarpeen. Eikä ihminen siitä tarpeesta pääse ikinä irti. Se on se tunne, jolle me annamme tuon moniselitteisen, tuon määrättömästi pilatun nimen 'rakkaus' tai 'hyvä tahto', 'avuliaisuus', 'ystävällisyys', tuo positiivinen sieluntila, joka on yhteenkuuluvaisuutta, myötäelämistä. Se on elämän eliksiiri, se on elämän perusvoima, josta riippuu terveys, josta riippuu elämän onni.
Olemme noidutussa kehässä. Mitä kiihkeämmin tavoittelemme voittoja ulkonaisten saavutusten, näkyvyyden, huomion, vallan, menestyksen, etevyyden ja pysyvyyden kilpakentällä, sitä enemmän ehtyvät spontaanin ilon lähteet ja samalla myös positiivisen toiminnan energialähteet sielussamme. Mitä ehtyneemmäksi, juurettomammaksi sisäinen elämämme käy, sitä kiihkeämmin yritämme täyttää tyhjän elämämme ulkonaisin saavutuksin ja korvikkein. Ja kaiken tämän väistämättömänä seurauksena on alati kiristyvä taistelu ihmisten kesken kotona, koulussa, yhteiskunnassa, politiikassa, kansojen ja etupiirien kilpakentillä.
Ihmiset voisivat elää rauhaa - mutta eivät voi, koska heidät lapsesta saakka kasvatetaan kilpailemaan ja taistelemaan, voittamaan, kukistamaan, alistamaan ja tappamaan toisiaan. Tämä kasvatus ja siihen pohjaava elämänkäsitys todellistaa itsensä: Syntyy ja säilyy asiaintila, jossa on kilpailtava, taisteltava ja, tapettava.
Aina ja hetkestä hetkeen olemme tuntemattoman tuntumassa, mutta joskus tuntematon, sanomaton, kaiken käsitteellisen ajattelun ylittävä pääsee tavallista vapaammin - ihmissielun vireestä riippuen - aivan kuin sisästä käsin hehkuttamaan käsitteellisen mielen luomuksia. Se on jotakin alati läsnäolevaa, todellisinta todellisuutta, mutta vain hetkittäin se pääsee todella vaikuttavasti esille sielunelämämme usvakerrosten lävitse. Tämän todellisuuden, tämän sisäisesti alati läsnäolevan "taivasten valtakunnan" kannalta, ei ole eroa juhlan ja arjen välillä.
On mahdollista kokea todellisuudeksi myös tila, jossa levottomuus lakkaa, tila, jossa on elävänä, luonnollisena, yksinkertaisena se mitä ihmiset etsivät väärältä suunnalta, väärin keinoin ja vääränlaatuisena silloin, kun he puhuvat onnesta, rauhasta, tyydytyksestä, turvallisuudesta. Pelkkä älyllinen tietäminen ei tähän tilaan ihmistä johda; tuonpuoleisen tavoittelu, maailman arkitodellisuutta pakeneva kuvittelu ei sitä anna. Se on lähellä jokaista: se on koettavissa tässä ja nyt.
"Me olemme unessa. Ensimmäinen heräämisen oire on siinä, että me alamme hämärästi tajua olevamme unessa. Meitä hallitsee entisyys, vuosituhannet dominoivat meitä. Meidän on katsottava uudestaan ja uudestaan kaikkea.
Unesta tietoiseksi tuleminen on heräämisen ensimmäinen oire. Tämän tietoisuuden virittämä totuudellisuuden tarve, tarkan, levollisen ja kuitenkin intensiivisen tarkastelun tarve, on toinen aste. Saattaa tulla hetki, jolloin ylitämme kaiken, mitä olemme oppineet, tietäneet ja ymmärtäneet, jopa sanoisinkin pukeneet itsellemme ja muille.
Kaikkia asioita on katsottava silmästä silmään sellaisina kuin ne ovat, hyväksymättä tai hylkäämättä, levollisesti, uudestaan ja uudestaan. Mikä on tämä tunto? Mitä on tämä pelko? Mitä on tämä viha? Mitä on tämä rakkaus? Levollisesti ja tarkasti. Hetkestä hetkeen. Uudestaan ja uudestaan.
Ihmisessä voi viritä totuudenrakkaus, yli kaiken totuudenrakkaus. Tämä totuus, jos se viriää, virittää ihmisessä hyvyyden. Ja missä totuus ja hyvyys ovat läsnä, siellä syntyy kauneus. Ja niin saa oikeutuksensa ja vahvistuksensa kreikkalaisten filosofien meille välittämä määritelmä totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Ne ovat meissä sisäisesti läsnä. Vain meidän mielemme peittää ne, meille periytyneet käsitteet ja varmuudet peittävät ne.
Totuus on yksilöllinen asia. Jokin mystinen, sanoin selittämätön salaisuus meissä. Se ei sellaisenaan ole siirrettävissä kenellekään toiselle. Mutta sen yhteisenä tunnusmerkkinä voimme sanoa olevan tuon pyhän arvokolmion, joka ihmisessä ilmenee: totuus, hyvyys ja kauneus. Kaikki sanan todellisimmassa mielessä.
Tämä kaikki on piilevänä meissä jokaisessa. Ehkäpä se piilevänä ilmenee silloin, kun ihminen tarttuu toisen ihmisen käteen, silloin, kun hän tuntee vilpitöntä myötämieltä, myötäelämisen kykyä, ymmärtämisen kykyä. Ymmärtää rikollistakin veljeä. Ymmärtää tuota, joka vihaa. Ymmärtää, että niin täytyy olla, niistä lähtökohdista lähtien, joiden vaikutuksen alaisena hän on elänyt. Noin asian täytyy olla hänen silmissään. Voimme ymmärtää toista ihmistä. Joka kerta kun äiti syleilee lastansa, kun veli auttaa veljeä, sisar sisarta, aviopuoliso toistaan, ystävä ystävää, tämä täydellisyys ilmenee maailman luonnollisimmassa arkielämässä.
Emme ole perillä, jos siirrämme sen taivaanrannan taakse, joskus tulevaisuudessa tapahtuvaksi. Se on eksytyksien eksytys. Jos me sen vallassa vaellamme, se ei tapahdu koskaan.
Täydellisyys alkaa tässä ja nyt. Se on läsnä. Se kumpuilee esille teissä jokaisessa. Tietoisuus tästä vapauttaa. Se muuttaa tämän ihmiselämän juhlavaksi. Se ei olekaan arkista, arkinen on vain minussa olevan unitila. Haukottelen, koska olen uninen. Voin katsoa lähimmäistäni silmiin ja haukotella tai tähtitaivasta ja haukotella, en näe siinä mitään ihmeellistä. Minä en tiedä mitään, jos näin tunnen. Olen unessa.
Jos olen vähänkin valveilla, niin jokainen vastaantuleva olento on mysteeri, pyhä, juhlallinen. Se on eläimessä, kukassa, kaikkialla. Tämä tilaisuus on jumalallisen olemassaolon muoto. Ihmishenget kysyvät tässä tilaisuudessa itseltään: Keitä me olemme?
Tähän juuri tähtää luomakunta, että ihmisessä viriää tarve nähdä totuus. Tarve toteuttaa hyvyys. Tarve tajuta kauneus."
-Käsitteiden tuolla puolen, 1969, Yrjö Kallisen Tampereella 83-vuotiaana pitämä puhe
