En haluaisi katua sekuntiakaan, kuitenkin kadun. Olenhan vain ihminen, näen omien tekojeni painon. Pyyhkisin asioita pois, kukapa ei.
Viattomuuteni on haihtunut vuosien tuuliin kauan kauan sitten
Sen puhtauden löytäminen minkä vain lapsen vilpittömässä tutkivassa katseessa ja tietämättömyydessä voi nähdä,sen takaisin saaminen on mahdotonta. Minuun on kasvanut vuosien saatossa niin paljon aikuista, että se on vienyt viattomuuden mennessään.
Kuitenkin on rakkaus. Rakkaus omia lapsia ja läheisiä kohtaan, luontoa, eläimiä ja kaikkea. rakkaus on voima.Se tekee meistä hauraita, mutta taistelijoita silti.
Mutta kuinka taistella ja minkä asioiden puolesta?
Olen juurtunut moneen, luulen että jokaiseen vähän jota olen rakastanut, tavalla tai toisella. Kaikkiin niihin joiden kanssa maailmat ovat todella kohdanneet, syvältä sielusta sieluun. Niin sydän toimii.
Tunne siitä että elämä on loppujenlopuksi aika yksinkertaista monimutkaisuudessaan, on rauhoittava. Vahvuuteni ei ole kiinni siitä mitä ihmiset ympärilläni näkevät. Muut eivät ole itseäni arvottamassa, sillä sen teen ihan itse. Kukaan ei vie tätä voimaa, ei tämä yksi tai toinen tai yhtään kukaan, eivät ne, jotka näkevät vähiten tai ainakin liian vähän uskoakseen. Tämä luminen ja sumuinen syksy tuntuu turvalliselta, tässä on hyvä kellua, huoletta, ilman suuria odotuksia siitä mitä edessä odottaa, on hyvä olla välillä näin. Syksyn muistoilla on mukava mennä talveen, sukeltaa elämän tärkeimpään osaan, Pohjoiseen, minun, lähes täydellisen miehen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti