Päivä Levillä

Tuntuu kevät tulevan kohinalla, hullua, ihan kreisiä. Aurinko paistaa  luoden hangelle kutsuvan tunnelman, linnut pitävät konserttiaan, nautin ulkonaolosta tällaisina päivinä! Mikään pakko lasketella, teen poroille polkuja. On ollut kauniita päiviä moneksi, paljon hymyjä ja estottomia nauruja, toiveita, kaikkea sellaista ja paljon muuta.



Olavi Uusivirta laulaa nuoruudesta ja kauneudesta, niin ihania muistoja. Elän itseni eheäksi, en haali mukaani rikkoutumia; ei ystävyyttä voi olla yksipuolista, rakkautta kyllä. Tähän voisi vaikka tottua, ei kiirettä... Tervetuloa Kevät! 

Ihan pihalla, tule sisään

Maailma minun silmin. Elämä lensi ikkunaan ja se herätti, taas:  Erillisinä kuvina, pieniä hetkiä, suuria hetkiä, kaikki hajallaan ja kaikki yhtä, ohitan monta, tarraudun kiinni siihen kenet ja mitä tahdon nähdä...
Ehkä on myönnettävä etten koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä, kaikista maailman ihmisistä, saisin luvan olla se joka avaa mielen lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan iskettynä. Ehei, herää unesta Stidi, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin uusina, havahdun, taas kerran. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, tulen aina olemaan ulkopuolella, en koskaan näkemässä toisen silmin, ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Tuntuu pahalta, miksei todellisuus anna tilaa sellaiselle.
Mutta; se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa: katso näin helppoa se on, impulsseja, sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin; eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.
Olen surullinen koska tajuan: Minä en voi olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.

Koiran vuonna 2018

Elämässä tuntuu aina olevan läsnä kaipaus johonkin, mihin, se on kiinnostavaa. Onko se jotain,mitä ei ole olemassakaan, vai onko ruoho vain vihreämpää toisella puolella aitaa.Kipeistäkin asioista tulee ajan kanssa vain kaihoisa tarina jota muistelee keinutuolissa; voi niitä aikoja, kasvoilla mietteliäs ilme,
Taakse on jäänyt vuosia. Vuosia, joista on jäänyt liuta isi-muotoja, mitä jos tai ehkä sittenkin. Kaikki olisi voinut alkaa ja päättyä eri tavoin. Tietysti. Valintoihin on sitouduttava, elämän rakenteet ovat muuten hukassa, jos olet aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissasi.
Muistutan itseäni  aika usein itseni olevan päätösteni takana. Jokainen valinta on syntynyt  läsnäolevasta, sen hetken ympäröimästä todellisuudesta ja totuudesta.En jaksa uskoa että on vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, on valintoja joissa kaikissa  elää omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Raikas aamu, tähtitaivas loistaa ylläni.Katselen kiitävää maailmaa, silmät kiinni; kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat lämpimästi :)

Ajatukset karkuteillä, no hätä, te levottomat sekamelskat, te tavoitatte kumminkin. Lähinnä pyörin yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä itseeni, löytää syntymisen riemun tai sitä jotakin, jotakin kadonnutta, ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintakerrosta. Kuorta. Ehkä joskus...

Tunnistan vain tunteet sekoittuneena muistojen sekaan jotka vilahtavat ohitseni kuin sumuinen eilinen päivä, niinkuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee. Levoton sielu, ehkä. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askelissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi helvetin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä, naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä. Hyvää Runebergin päivää, tästä tulee hyvä päivä! :)