Ehkä on myönnettävä etten koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä, kaikista maailman ihmisistä, saisin luvan olla se joka avaa mielen lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan iskettynä. Ehei, herää unesta Stidi, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin uusina, havahdun, taas kerran. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, tulen aina olemaan ulkopuolella, en koskaan näkemässä toisen silmin, ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Tuntuu pahalta, miksei todellisuus anna tilaa sellaiselle.
Mutta; se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa: katso näin helppoa se on, impulsseja, sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin; eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.
Olen surullinen koska tajuan: Minä en voi olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti