Elämässä tuntuu aina olevan läsnä kaipaus johonkin, mihin, se on kiinnostavaa. Onko se jotain,mitä ei ole olemassakaan, vai onko ruoho vain vihreämpää toisella puolella aitaa.Kipeistäkin asioista tulee ajan kanssa vain kaihoisa tarina jota muistelee keinutuolissa; voi niitä aikoja, kasvoilla mietteliäs ilme,
Taakse on jäänyt vuosia. Vuosia, joista on jäänyt liuta isi-muotoja, mitä jos tai ehkä sittenkin. Kaikki olisi voinut alkaa ja päättyä eri tavoin. Tietysti. Valintoihin on sitouduttava, elämän rakenteet ovat muuten hukassa, jos olet aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissasi.
Muistutan itseäni aika usein itseni olevan päätösteni takana. Jokainen valinta on syntynyt läsnäolevasta, sen hetken ympäröimästä todellisuudesta ja totuudesta.En jaksa uskoa että on vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, on valintoja joissa kaikissa elää omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.
Taakse on jäänyt vuosia. Vuosia, joista on jäänyt liuta isi-muotoja, mitä jos tai ehkä sittenkin. Kaikki olisi voinut alkaa ja päättyä eri tavoin. Tietysti. Valintoihin on sitouduttava, elämän rakenteet ovat muuten hukassa, jos olet aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissasi.
Muistutan itseäni aika usein itseni olevan päätösteni takana. Jokainen valinta on syntynyt läsnäolevasta, sen hetken ympäröimästä todellisuudesta ja totuudesta.En jaksa uskoa että on vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, on valintoja joissa kaikissa elää omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.
Raikas aamu, tähtitaivas loistaa ylläni.Katselen kiitävää maailmaa, silmät kiinni; kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat lämpimästi :)
Ajatukset karkuteillä, no hätä, te levottomat sekamelskat, te tavoitatte kumminkin. Lähinnä pyörin yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä itseeni, löytää syntymisen riemun tai sitä jotakin, jotakin kadonnutta, ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintakerrosta. Kuorta. Ehkä joskus...
Tunnistan vain tunteet sekoittuneena muistojen sekaan jotka vilahtavat ohitseni kuin sumuinen eilinen päivä, niinkuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee. Levoton sielu, ehkä. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askelissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi helvetin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä, naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä. Hyvää Runebergin päivää, tästä tulee hyvä päivä! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti