Joskus näkee tekojensa taakse, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa, tekevät pinnastani rosoisen. Kuinka paljon kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Kuinka moneen sellainen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.
Elämä on odottamista,
asioiden aloittamista, käännekohtia, hillitöntä janoa, kliimaksia, joskus viimeisiä sanoja ja selityksiä, täyttymystäkin.
Periksi antamista. Rakkautta.
asioiden aloittamista, käännekohtia, hillitöntä janoa, kliimaksia, joskus viimeisiä sanoja ja selityksiä, täyttymystäkin.
Periksi antamista. Rakkautta.
Olen ajoittain väsynyt tuntemaan itseni näin,
väsynyt kuvaan jossa kurottelen ja kutistun janoavan rakkauden painosta
Kuinka valahdan keskelle kaikkea liian ison tunteen painosta.
Vaikka kuinka itselleni lupasin: tänään olen vahvana ja kohtaan tosiasiat silmästä silmään luhistumatta.
Kuvittelin mielessäni uhman, itseni immuniteetin. Mikään ei pääse sen läpi.
Sumu on suojani, mutta ei, immuniteettia ei pysty rakentamaan.
Sisälläni on aina jotain, liian paljon.
Tunteeni odottavat vain ettei väisteltäisi
väsynyt kuvaan jossa kurottelen ja kutistun janoavan rakkauden painosta
Kuinka valahdan keskelle kaikkea liian ison tunteen painosta.
Vaikka kuinka itselleni lupasin: tänään olen vahvana ja kohtaan tosiasiat silmästä silmään luhistumatta.
Kuvittelin mielessäni uhman, itseni immuniteetin. Mikään ei pääse sen läpi.
Sumu on suojani, mutta ei, immuniteettia ei pysty rakentamaan.
Sisälläni on aina jotain, liian paljon.
Tunteeni odottavat vain ettei väisteltäisi
Rakoilen jatkuvasti jostakin, paljastan enemmän kuin tahtoisin.
Silloinkin kun haluaisin pitää kaiken sisälläni löydän itseni hallitsemattomana,
rujona ja vähän liian inhimillisenä tuntemattomien katseiden edessä.
Maailmani on polarosoitunut tunteiden kaatopaikka jonka järjestäminen on haasteellista.
Ja välillä se on vain harmaata blurria, syvää hiljaisuutta jossa mikään ei kosketa ytimestä asti.
Still
Silloinkin kun haluaisin pitää kaiken sisälläni löydän itseni hallitsemattomana,
rujona ja vähän liian inhimillisenä tuntemattomien katseiden edessä.
Maailmani on polarosoitunut tunteiden kaatopaikka jonka järjestäminen on haasteellista.
Ja välillä se on vain harmaata blurria, syvää hiljaisuutta jossa mikään ei kosketa ytimestä asti.
Still
Kaiken liikkeen keskiössä pysähtynyt kuva, kuin aikaikkuna. Aina hivenen jäljessä,
viiveen takana.
Yhtenä iltana toinen sanoo ongelmani olevan että elän omassa sisäisessä merkitysmaailmassa jota ei ole olemassa. Ei niitä merkityksiä todella ole, se sanoo.
Kaikki se jää vihlovana kaikumaan sisälleni.
Mitä muuta olemme kuin kasa tarinoita ja merkityksiä jotka itsellemme olemme kertoneet?
Jokin osuu johonkin.
Mistä voin olla varma?
Kyseenalaistan, olenko vain keksinyt tämän kaiken?
Onko kaikki se mitä olen kuvitellut olevani vain liuta selityksiä jonka takana onkin vain- viisi euroa -(vahvaa naurua). Niin en edes tiedä mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti