Valo on pimeyden vasen käsi

Ajattelin kaiken olevan selvempää. Nyt voisi olla vain, carpe diem. Mutta tosiaan, eihän kevytkenkäinen carpe diem yksinään riitä.. Mutta mikä riittää? Mikä on se, jonka varaan tässä elämässä kannattaa rakentaa?

Miten paljon rakkaus/ystävyys voi pyytää? Kultainen keskitie ei nyt ihan hahmotu tässä.
Vierauden tunne omassa elämässä, askeleet, jotka liikkuvat hyvin ohuella jäällä ja särisevät sanat.Kesän jälkeen kevyet askeleet muuttuvat muutaman sanan myötä painaviksi, onnellisesta päivästä on hetkessä tullut jotain muuta. Käsillä on tarinan kliimaksi, aika vitunmoinen kliimaksi, Kirjoittajaääni on eksyksissä. Horisontti sumenee. Niin monta rakasta sydäntä joista huolehtiminen on tärkeää. Lupaukset ikusuudesta ovat liikaa tälle nopeasti muuttuvalle elämälle ja ihmisille. Taidanpa huutaa ja ottaa äkkilähdön kauas pois. Pakomatka.

Kirjoitus on parin vuoden takaa, mutta se pulpahti esiin putsatessani tietokonetta jota lainasin ystävälleni. Elämä on muuttunut paljon, ja olen paljon seesteisempi kuin tuolloin. Silti moni ajatus tuntuu elävän tänäänkin, tässä hetkessä. Katson tyttäreni unisia kasvoja, isän rakkaus tulvahtaa silmiini. Elän onnellista aikaa, mutta olenko onnellinen?

Downshiftaus, loppuunkulutettu jo pelkkä sana. Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä ostaessani "itselleni uutta" tai isoa, vaikka ostos olisi sinänsä järkevä, tarpeellinen ja tarkoitukseensa nähden aivan kohtuullinen.Tai jos ostan itseäni miellyttävää, kaunista tai mieltä ilahduttavaa. Saako tavara tuoda hyvää mieltä henkevälle ihmiselle?! Ei kauneutta saa vaatia, vaan käytännöllisen pitäisi riittää.
Etten vain olisi peräti ekotekopyhä jos puhun etiikasta ja ekologisista arvoista samalla kun ostan "itselleni uutta" tavaraa tori.fi:n sivuilta sen sijaan että nikkaroisin puusepäntaidoillani jätelavoista tai jätelavoilta pelastetuista materiaaleista ja hakisin toimivat kodinkoneet rikki menneiden tilalle kierrätyskeskuksesta? Juuri siksi downshiftaajan syyllisyys on ongelma: se on kuormittavaa ja tekee tiedostamisesta ikävää.
Taidan keskittyä vain kalastukseen ja antaa muiden kärsiä syyllisyydestä.

Olen aina ollut hyvä uppoutumaan, unohtumaan yksityiskohtiin ympärilläni.Niissä elää yksinkertainen, autenttinen kauneuden maailma! Kokemuksia on vaikea täysin tavoittaa "paperille", Kirjoittaminen luo paineita luoda. Ja paineet, helvetti, ne vievät flown. Toisinaan onnistun pääsemään aika lähelle, enempää en toivo, sillä kirjailija minusta ei tule, Pieniä tarinoita, piperrän, se riittää kun haluan ilmaista jotakin; tätä kaikkea, eikä sen kaiken tarvitse aina olla suurta tai tähtiä hipoa. Ihanvainnäin...

Yön tunteina jalat heiluvat kohti taivasta, Katse kurottaa kohti yllämme loistavaa kuuta. Revontulet värjäävät pohjoisen taivaan ja tähdet loistavat pehmeää valoa ympärillemme ja ajantaju katoaa, olemmeko siinä tunteja vai minuutteja, pysähtyneisyys tuntuu turvalliselta piilopaikalta.  Tällä hetkellä tuntuu tärkeältä jakaa niitä elämän merkityksellisiä rippeitä, miten pienikin voi joissain hetkissä olla suurta.
Ja yhtäkkiä sitä tuntee kuuluvansa niin vahvasti juuri siihen, olla niin kokonaisena, hukkua toisen sanoihin ja napata ajatukset ilmasta kiinni, kysyä mitä mietit ja kertoa mitä mietin. Mietimme ajatusten lukemista ja tällä hetkellä minusta tuntuu kuin jokainen ääneen sanomatonkin ajatus olisi todella siinä läsnä.

Vesi on lämmintä. Istun veneen keulassa ja annan jalkojeni nauttia veden lämmöstä. Ja tämä yö, tämä on lämmin, istun t-paita päällä, en palele. On hyvä ihmisen olla tässä, huolet ovat jossain miljardin kilometrin päässä. Omassa päässä, niin,
Minulla on kytevä toivo, johon en uskalla nojata,
rikkinäinen tahto, ei tarpeeksi uskallusta mullistua.
Jätän kysymyksiä ilmaan leijumaan,
osa sellaisia, joihin en etsikään vastausta.
Ihmetykseni oli suuri kun tänään huomasin kaipaavani ystävääni, yön prinsessaa. En muista koska olen kaivannut jotain ihmistä, siitä on aikaa. No, omaa lastani ehkä joo, mutta sitä ei lasketa, eikä paria muuta pikkuihmistä. Ne ovat eri asioita, niillä ei ole tekemistä tämän aikuisen maailman kanssa. No kaikella on tarkoituksensa, luulen.

Katson kesän muistoon, siinä missä joskus istuimme oli kesä kauneimmillaan, tunnen sisäistä lämpöä.
Meidän maailmamme on kupla johon voi aina paeta piiloon, olla lähellä pelkäämättä, tai puhua pitkään puhelimessa; ottaa kädestä kiinni tai katsoa hiljaa ja sanoa ääneen ne kaikista kipeimmätkin tunteensa. Miten turvallista onkaan että on tällainen maailma.
Kaikki on tuntunut näissä hetkissä niin kokonaiselta että olisi järjetöntä kaivata enempää. Silti oma rauha ja yksinolo on tärkeätä välillä, pelkkä tietoisuus ystävien olemassaolosta riittää :)
Ympärillä sataa ja tuulee, etelän talvi on tullut. Eilen ukkosti ja salamoi, ehkä muistona kesän lämmöstä.

Hiljaisen mielen päivä, läsnä pienessä yhteisessä, kaipaamatta suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni ja ympärilleni. Elämässä kun on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita ja paineita jotka puskee joka suuntaan, se riittää. Hetkestä hetkeen tuntee olevansa raivaamassa tietään kohti päämääriään, kävellen kysymysmerkkien sumussa ; on tehtävä enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä ja samalla pysyä koossa
Deepak Chopra päättää erään rakkausmeditaationsa näin: Thank you for sharing your love with me.

Muistatko kuinka yössä nauroimme hauraat sydämet palaen, oli ensi kosketus Äiti Maahan, joka meissä kummassakin herätti autuaan olon ja vapauden, kaikki oli siinä; niin käsissämme. Tie rannasta oli hiljainen kun meidän kahden askeleet laahasivat huurteisia hiekan ja nurmen pintoja hengitys höyryten. Meistä syntyi polku, ilmapolku, jonka näki taakseen vilkaistessa.. Hiljaisuus nosti haurautemme pintaan. Katsoin tyyniä, rauhallisia kasvojasi joilla ajatukset ajelehtivat ja siinä hetkessä tavoitin sinut erilaisena, erilaisempana kuin koskaan aikaisemmin. Hetkeen en uskaltanut rikkoa sitä hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet. jotka kulkivat askeltemme tahtiin äänettömyyden seassa.
Illemmalla kiipesimme talon katolle, aina on helpompi matkata ylöspäin kuin alaspäin jolloin näkee tiputuksen edessään. Jäimme katolle odottamaan revontulia. Ei niitä tullut, mutta helvetti, taivas oli näytelmä itsessään: tässä vietetään sitten loppuelämä. Kuitenkin oli hypättävä, se puoli metriä tikapuille ja kipinkapin alas. Meistä syntyi naurava ilonpesäke, voi kultainen ystävyys, sanon nyt.

Hetki meni, jatkoi matkaansa niinkuin aiemmatkin, jotakin kuitenkin jäi, se mikä syntyi ja se mikä myöhemmin hälveni ja melkein unohtui aikaan erossa.

Eilen unohdin rajani, kasvoin lähemmäs sitä, kuka haluan olla. Etäisyys ihanteen ja toden välillä muuttui inhimillisemmäksi, tavoitettavaksi melkein. Olin yhtenä kappaleena ilman tuhatta heijastusta, vain harva ymmärtää mitä tällä yksinkertaisella lausahduksella tarkoitan. Se on enemmän kuin yksi ajatus. Mutta onhan teitä, meillehän on nimikin. Pieni hupsu tuulenhiukkanen maailman riepoteltavana. Luulen , että kaikki me olemme hiukkasia, mutta toiset vain osaa taistella ronskimmin. Silti; vaikka hajoilenkin yhtä soittoa ja kielet ovat epävireessä tuon tuosta, niin tässäpä minä. Tässäpä yksi uniikki elämä muiden vaeltelijoiden joukossa.On ollut äkillistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
 Tässä joukossa olen uskaltanut olla enemmän minä!

Mökin tuoksu ja muutos jonka tunnen vaikken vielä osaakaan selittää ääneen;
kaipauksesta:
Keskustelu sateessa laiturin nokassa, hiljainen askel poispäin,kosketus aivan ohimennen. Hiljainen hyväksyntä  ja samalla tunne että joskus rakkaus vielä tavoittaa. Se on hiljainen varmuus, pelon rinnalla ja monen vaietun sanan mittainen kuilu.On muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi,
rakkaudesta joka ei ole itsestäänselvyys.

Ja hulluudesta, palosta jota ei kukaan osaa täysin hallita,
 kaikessa järjettömyydessään se on kuitenkin pohjimmiltaan miltein yksinkertaista. Vaivatontakin hetkittäin.
Pitää opetella rohkeutta
ettei aina himmailis kaikessa niin. Että joskus vain antais tapahtua!

 Ja sanon teille ihmiset, tarttukaa rohkeasti luuriin ja yllättäkää joku kaipauksellanne. Se voi olla hurjaa mutta myös vaikuttavaa.

Ei pidä hukkua harmauteen ja sekoittua sokkeloihin liikaa. Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin se tavoittamaton mieli ja sen asettamat kysymykset maailmankaikkeudesta.

Uniani hallitsi iso vanha talo, sänky ja yrtit. Alitajunnan virta osaa poimia asiat menneistä tapahtumista. Hassua.
Illalla istuin saunan lauteilla nauttien kepeyden ja ilon tunteesta sisälläni. Mietin sitä uskomatonta siirtelyn määrää, minkä ihmiset saivat aikaan saadakseen asiat ja tavarat niille kuuluviin paikkoihin ja hetkiin. Tuntuu kuin kaikki huonot energiat ja tunteet olisivat haihtuneet eilisen aikana ystävien mielistä. Sanat tärkeältä ihmiseltä käänsivät kaiken oikeinpäin. Näin sen pitää olla.
Onnen kyyneleitä ja turvallista lämpöä ympärilläni, hellissä halauksissa ja kauniissa sanoissa. Ihan tavallisessa arjessa.

Ihanat ystävät! Kaipaan teitä kaikkia!