Sisäiset demonit

Jotkin asiat ovat yksinäisiä; sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen , niin helvetin yksinäistä puuhaa. Joskus haluaisin uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse, mietin niitä sanoja jotka eräs surullinen ihminen sanoi minulle, syvää kaihoa silmissään: Voisitko olla se joka osaisi pelastaa minut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppujenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään. Kukaan ei ole yksin tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kohdattava  kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse, kukaan muu ei voi toisen puolesta ottaa sitä merkittävää askelta eteenpäin, jonka jälkeen on jotakin antaa muillekin.

Lähtiessään hän sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni, totesin ja yritin lähettää hänelle voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti hän vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdimme eri suuntiin...

syksyn alku

Kuinka nopeasti kesä taittuu syksyyn, yöt pitenevät ja pimeys tullut kesäisen hämärän tilalle! Kuljen tuttua reittiä hylätyn vanhan pihapiirin läpi. Siitä on jäljellä enää ränsistynyt korkeaharjainen navetta, mutta marjapensaat, ruusut ja luonnonkukat rehottavat sulassa sovussa. Komea rauduskoivu, jonka kaarnan uloin pinta tuntuu käteeni pehmeältä ja hienostuneelta, on jo menettänyt kaksoshaaransa. Kipusin sen kannon päälle luodakseni katseen länteen ja metsän verhoamalle järveTuntuu hyvältä katsella aamun tunnelmia. Ulkona kulkiessa aistit herkistyvät.

Mieleen nousevat muistot ja maljan täyttyminen, tajusin, miten harvoin olen minä: kenties todella vain joidenkin ihmisen seurassa. Kaikissa muissa tilanteissa tavoitan menneisyyden, tulevaisuuden ja tahtoni harmonian vain hetkittäin. Pitäisi kertoa vaikutelmista ja tunteista, jotka merkitsevät. Muu kielellistyy herkästi karkeaksi yleistykseksi tai rajaukseksi. Eilinen keskustelu ystävän kanssa antoi lisää ajateltavaa, tuntuu että tässä ajassa jokainen ajattelee vain itseään. Tämä ei ole minun todellisuuteni, olen hämilläni. Tässä ajassa kerätään enemmän kokemuksia kuin tuntemuksia.  lle. Rapumerrat odottavat nostamista.

Kun laskeuduin rantaan, kohtasin erityisen hetken ; aamun ensi syleilyn.Taivas on pohjoisessa oranssiin värjäytynyt. Maan kylmä varjo nousee maasta usvan sävyttäen. Vihreys vaikutti löytäneen oman valonsa. Viattomat koivut ja majesteetilliset kuuset kaartuvat ympärilläni. Saavuin rantaan ja katsoin luonnon luomaa näkymää kauas ja kauan.

Mukavaa alkavaa syksyä kaikille. 😘

Ajatuksia sinusta ja minusta

Jätänkö itsestäni jonkun mieleen vain kuvaa, maalaanko toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan. Toisinaan tiedän miten olematon saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan, tunteet vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä, mutten unohdu siksi.

Näyttäkää tunteita, noita merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.

Joskus näkee tekojensa taakse, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa, tekevät pinnastani rosoisen. Kuinka paljon kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Kuinka moneen sellainen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mene lävitse, antaudu.
Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tuntia myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettuu siihen ja sulkee silmät.

Silmät. Suojelen itseäni, ettei liian syvälle liian nopeasti . Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikkoa myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät.
Alan taas luottamaan, hiljakseen,
 Pitää uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.
Ihmiset ovat  kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Elämässä ei ole kyse vuosista elämässä, vaan elämästä vuosissa.

Maailma on seisahtanut, päivä on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täytyn hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoillani
kaikuvat muistot syvällä, jokin palaa.


Katson kasvoja,
jotka näen sieltä Pallaksen tunturin  juurella märät retkivaatteet yllä.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa:
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, yöpaidassa,
pesemme hampaita  ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja samalla outoa, syvältä kumpuavaa.
Hammastahna suussa, höhötystä,
kolmatta vuotta olemme rakentaneet ystävyyttä, välillä muurejakin.

Olen aamusuihkussa, sen mukana valun pois viemäriin ja mietin tämänpäivän tarkoitusta. Paljon kivaa jossia ja juuta. Naurua, ilo ja odotus kuplii mielessäni, Tanssin hellan edessä, Haloo Helsinki! Hieno biisi.
Joskus mietin itseni kumittamista, leikin ajatuksella peilin edessä silmät sirrillä,
kuvittelen miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku.

Olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.) Ihana päivä, mieli on kevyt ja selkeä kun on saanut purkautua ja putoilla rakkaille ihmisille. Ajatukset tanssivat hiljaa usvaisessa aamussa,
katse järvelle kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi, käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.
Hetken olen kokonainen.

Levottomuus on ollut tämän päivän teema. Siellä jossakin taivaalla ON täysikuu! Näin kuuhulluna tuskin uni tulee helposti. Olen tosin yrittänyt väsyttää itseni sekä kovalla treenillä että puhumisella itselleni vieraiden mielten kanssa, joiden ajatuksissa vain suora yhteys asioiden välillä menee perille so. massamedian uutiset.

Tulevaisuus tuntuu olevan sitä että ihmiset puhuvat yhä lyhyemmin ja kohta Kurt Vonnegutin avaruusoliot joiden planeetalla kommunikoitiin piereskelemällä ja steppaamalla, jotka pahaksi onnekseen sattuivat laskeutumaan Texasin suurille pelloille, näkivät palavan ladon ja lähtivät kiireesti kertomaan paikalliselle maajussille ladon olevan tulessa,  ovatkin osa ihmiskuntaa. No huonostihan siinä kävi. Don't kill the messenger. Älkää alistuko; kääntäkää negatiiviset asiat positiivisiksi .



Sateisia, tuulisia ja yht'äkkiä kylmiä, hiljaisen mielen päiviä, läsnä pienessä yhteisessä, kaipaamatta sen suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni tai ympärilleni. Elämässä on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita, paineita jotka työntävät joka suuntaan, riittäköön. Raivaan tietäni kohti päämäärää, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon, enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä, ja samalla pysyä koossa.
On niin helppo sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaa, kun miettii elämäänsä ja sen tarkoitusta, merkityksiä ympärillään, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. Kyllä, tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse.Elän valokuvissani, liikkeissäni, heikkoudessani ja vahvuudessani. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki. Minulla on palasia käsissäni, kun vain löydän niille oikean paikan.
Sauna oli rento hetki alkavassa päivässä, ajatus ja sana hävisivät värikkääsen maisemaan. 😍

talvinen tunnelma

Raikas aamu, tähtitaivas loistaa ylläni.Katselen kiitävää maailmaa, silmät kiinni; kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat lämpimästi :)

Ajatukset karkuteillä, no hätä, te levottomat sekamelskat tavoitatte kumminkin. Lähinnä pyörin yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt, ottaa etäisyyttä itseeni,löytää syntymisen riemun tai sitä jotakin kadotettua, ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintahöttöä. Ehkä joskus...

Tunnistan vain tunteet sekoittuneena muistojen sekaan jotka vilahtavat ohitseni kuin sumuinen eilinen päivä, niinkuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee. Levoton sielu, niin kai vissiin. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askelissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi helvetin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä, naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä. Hyvää Runebergin päivää, tästä tulee hyvä päivä! :)

Tee tutki turhaudu

Sanat ovat joskus turhia. Eilen oli  tärkeitä sanoja, mutta myös arvokasta hiljaisuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin cooleimmista elämysten hakemisista, sekopäisestä juhlimisesta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin, ja kaikesta sellaisesta, kyllä sinä tiedät.

Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Näkisinpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää... Tänä yönä tuntuu syksyn kosketus ensi kertaa; tähdet näkyvät kirkkaina täällä etelässä. Ukkoset kiisivät pitkin taivaankannen lattiaa, kuulitko sinäkin sen? Salamat valaisivat ympäristön hetkellisesti. Kuin oivallus uuden tason löytämisestä välähtää mielessä monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Oli se työtä, ihmissuhteita, harrastusta tai jotain muuta. Tee, tutki, turhaudu. Ja sitten joku kerta, oivallus tulee yhtäkkiä; minä osaan.

Lämpimän kesän lumossa

Tällaisena lämpimänä elokuun aamuna on muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi minua,

rakkaudesta,sen voimasta.

Ja hulluudesta, palosta jota en osaa selittää, se on heittäytymisen halua, halua haistella maailman tuoksuja. Joskus se oli helpompaa, vanheneminen tuo jarruja, vanhemmuus estoja.

Pitää opetella uudelleen; rohkeutta

 Ettei aina himmailisi. Että joskus vain antaa mennä: Zädäm!

On muistutettava itselleen kaiken olevan tarpeeksi hyvin

kiitollisuuteen, onneenkin, aina ei tarvitse olla etsimässä parempaa aikaa tai elämää. Numerot ei lopu koskaan.

 Ei kuitenkaan hävitä harmauteen ja jumiuduta liikaa. Elämä on kuitenkin paljon enemmän kuin  tavoittamaton mieli tai epäilyksen varjo.

Tämä hetki tuntuu omalta,
maailmalta joka on valon rippeitä täynnä, yönkin pimeydessä. Ei sitä voi eksyä reitiltään kun ei mitään sellaista ole vielä ennalta olemassakaan, voi mennä vain, elää hetkessä , kasvaa suuntaan joka tuntuu oikealta, muuttua niin monta kertaa kuin on muuttuakseen, hypätä mahdollisuuksien mukana
ja katsoa minne tiensä lopulta löytää.

Sieltä sitä kai itsensä löytää mistä kuulukin. Ei ole pelkoa että voisi epäonnistua tässä elämänsä elämisessä, sillä jotakin tästä tulee, minne sitä ikinä päätyykin.