Sanat ovat joskus turhia. Eilen oli tärkeitä sanoja, mutta myös arvokasta hiljaisuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin cooleimmista elämysten hakemisista, sekopäisestä juhlimisesta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin, ja kaikesta sellaisesta, kyllä sinä tiedät.
Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.
Näkisinpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää... Tänä yönä tuntuu syksyn kosketus ensi kertaa; tähdet näkyvät kirkkaina täällä etelässä. Ukkoset kiisivät pitkin taivaankannen lattiaa, kuulitko sinäkin sen? Salamat valaisivat ympäristön hetkellisesti. Kuin oivallus uuden tason löytämisestä välähtää mielessä monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Oli se työtä, ihmissuhteita, harrastusta tai jotain muuta. Tee, tutki, turhaudu. Ja sitten joku kerta, oivallus tulee yhtäkkiä; minä osaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti