Jätänkö itsestäni jonkun mieleen vain kuvaa, maalaanko toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan. Toisinaan tiedän miten olematon saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan, tunteet vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä, mutten unohdu siksi.
Näyttäkää tunteita, noita merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.
Joskus näkee tekojensa taakse, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa, tekevät pinnastani rosoisen. Kuinka paljon kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Kuinka moneen sellainen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.
Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mene lävitse, antaudu.
Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tuntia myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettuu siihen ja sulkee silmät.
Silmät. Suojelen itseäni, ettei liian syvälle liian nopeasti . Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikkoa myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät.
Alan taas luottamaan, hiljakseen,
Pitää uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.
Ihmiset ovat kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Elämässä ei ole kyse vuosista elämässä, vaan elämästä vuosissa.
Maailma on seisahtanut, päivä on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täytyn hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoillani
kaikuvat muistot syvällä, jokin palaa.
Katson kasvoja,
jotka näen sieltä Pallaksen tunturin juurella märät retkivaatteet yllä.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa:
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, yöpaidassa,
pesemme hampaita ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja samalla outoa, syvältä kumpuavaa.
Hammastahna suussa, höhötystä,
kolmatta vuotta olemme rakentaneet ystävyyttä, välillä muurejakin.
Olen aamusuihkussa, sen mukana valun pois viemäriin ja mietin tämänpäivän tarkoitusta. Paljon kivaa jossia ja juuta. Naurua, ilo ja odotus kuplii mielessäni, Tanssin hellan edessä, Haloo Helsinki! Hieno biisi.
Joskus mietin itseni kumittamista, leikin ajatuksella peilin edessä silmät sirrillä,
kuvittelen miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku.
Olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.) Ihana päivä, mieli on kevyt ja selkeä kun on saanut purkautua ja putoilla rakkaille ihmisille. Ajatukset tanssivat hiljaa usvaisessa aamussa,
katse järvelle kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi, käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.
Hetken olen kokonainen.
Levottomuus on ollut tämän päivän teema. Siellä jossakin taivaalla ON täysikuu! Näin kuuhulluna tuskin uni tulee helposti. Olen tosin yrittänyt väsyttää itseni sekä kovalla treenillä että puhumisella itselleni vieraiden mielten kanssa, joiden ajatuksissa vain suora yhteys asioiden välillä menee perille so. massamedian uutiset.
Tulevaisuus tuntuu olevan sitä että ihmiset puhuvat yhä lyhyemmin ja kohta Kurt Vonnegutin avaruusoliot joiden planeetalla kommunikoitiin piereskelemällä ja steppaamalla, jotka pahaksi onnekseen sattuivat laskeutumaan Texasin suurille pelloille, näkivät palavan ladon ja lähtivät kiireesti kertomaan paikalliselle maajussille ladon olevan tulessa, ovatkin osa ihmiskuntaa. No huonostihan siinä kävi. Don't kill the messenger. Älkää alistuko; kääntäkää negatiiviset asiat positiivisiksi .
Sateisia, tuulisia ja yht'äkkiä kylmiä, hiljaisen mielen päiviä, läsnä pienessä yhteisessä, kaipaamatta sen suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni tai ympärilleni. Elämässä on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita, paineita jotka työntävät joka suuntaan, riittäköön. Raivaan tietäni kohti päämäärää, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon, enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä, ja samalla pysyä koossa.
On niin helppo sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaa, kun miettii elämäänsä ja sen tarkoitusta, merkityksiä ympärillään, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. Kyllä, tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse.Elän valokuvissani, liikkeissäni, heikkoudessani ja vahvuudessani. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki. Minulla on palasia käsissäni, kun vain löydän niille oikean paikan.
Sauna oli rento hetki alkavassa päivässä, ajatus ja sana hävisivät värikkääsen maisemaan. 😍
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti