Kuljeskelen kamera kädessäni sunnuntaista maisemaa. Hyppään siihen, otan kuvia sitten lennän ja kaadun, loppujenlopuksi päädyn kuitenkin johonkin. Voin ihan hyvin istua tässä hiljaa tunnin tai kaksi, antaa ajan kulua vailla merkitystä - kuulostella mieltäni jolla ei ole mitään sanottavaa, tuntea kaihoa selittämättä, tuntea käsittämätöntä iloa selittämättä, tuntea vapautta vaikka tiedän velvollisuuksien odottavan taas huomenna, kaikilla tunteilla ei tarvitse olla nimeäkään, voivat vain vilahtaa ohitseni. Katselen maisemaa ympärilläni, yksi rakkaus on mielessäni,näin sen vilaukselta aikaisemmin. Sydän sulaa ihanaan muistoon. <3

 Ei ole mitään hätää, kun ympärilläni on rakkautta, kaikki pelko sen rinnalla kadottaa painoaan. Katoan ehkä liian helposti rakkauteen, mutta se katoaminen on kauneinta maailmassa.

Talvi on tulossa

Kävelemme metsänreunaa, ympärillämme syksy vetää viimeisiä henkäyksiä, huomenna tässä on lunta, vaikken sitä nyt tiedäkään. Kuusien värit ovat voimakkaat ja tunnen eläväni. Olevani tässä kaiken keskellä läsnä enemmän kuin pitkään aikaan, aistien kaiken niin todella, pienimmänkin. Vaellamme metsän siimeksessä, rakennamme yhteistä iltaa hiljakseen; kerromme elämästämme ja jotenkin tiedän että tässä on jonkin alku. Hiljaisuuskin on kevyttä. Kaikki tuntuu olevan oikeinpäin, ihanasti pysähtyneenä, tuntuu että maailmat kohtaavat. Sienet ovat hieman riitteessä, poimimme kastikkeellisen.

Tuntuu että jotakin sisälläni on tapahtumassa, ehkä ympärillänikin. Niinkuin yhtäkkiä olisi jokin mitä kohti mennä, suunta, jota en osaa  määrittää. Tuntuu vain selkeämmältä, kaikki. Olen  löytänyt toisenlaisen otteen elämääni, innokkain, pienin askelin ehkä vielä taivallan, mutta silti jotenkin voimakkaana. Olen opetellut päästämään  irti niistä elämän kahlitsevista elementeistä ja olemiseni on tässä, kevyempää, paljon yksinkertaisempaa ja kun tunnen sisälläni jotakin, voin antaa itseni vain tuntea, etsimättä syitä  sille.

Kaikki ympärilläni tuntuu hyvältä, tässä kohtaa elämääni oikealta, ei ole vääriä valintoja tehty, ei ole virheitä joita tulisi katua, on vain tämä mitä on ja mitään en juuri nyt pyyhkisi pois, sillä se voisi viedä jotakin tästä hetkestä.

"Tässä hetkessä  meissä heräsi jokin, sen vannon, vaikkei siitä puhuttukaan. Hetki meni ja jatkoi matkaansa niinkuin jokainen aikaisemminkin,  Meistä syntyi polku. Hiljaisuus nosti nautinnon pintaan, korkit jäivät kellumaan. Muistan kuinka katselin vaitonaisia kasvojasi joilla ajatukset ajelehtivat. Kumpikaan ei uskaltanut rikkoa  hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet jotka liikkuivat aaltojen tahtiin äänettömyyden seassa."

Luen tuota vuosi sitten kirjoittamaani tekstiä, mietin kuinka upeita hetkiä tällaiset hetket ovat; jotka saavat sinut palaamaan menneisyyteen, tuntemaan iloa ja onnea. Niitä asioita joita menneestä pitääkin muistaa... 😍

Keep in touch

Sanon tämän taas uudelleen: Joka päivä ymmärrän enemmän siitä mikä kaikki elämässä on harvinaislaatuista onnekkuutta.
Kun olin pieni poika kuvittelin näitä juttuja itsestäänselvinä. En tiennyt muusta.
En ollut muuta nähnyt enkä  osannut vielä kuvitella.
Perhe kun ei raameina vielä kerro mitään.
Se on kuin mikä tahansa yläkäsite, minkä alle voi kätkeytyä mitä vain.
Hiljaisuuskin voi olla painavaa tai painotonta, katseet voivat kertoa tai vaieta,
ulkoisesti sama pitää  sisällään monia variaatioita,
kaikella on lukemattomia ilmenemismuotoja..

Myöhemmin olen ymmärtänyt ja nähnyt miten surullista onkaan etäisyys ihmisten välissä.
Sitä on kaikkialla, se on pelko ja tarve paeta kun ei uskalleta kohdata.
Se voi hajottaa sellaisenkin minkä vielä voisi muuttaa ja pelastaa.

Elämässä on ja jää väistämättä  sellaista mitä ei tule koskaan ratkaisemaan, keskusteluja joita ei koskaan tulla käymään loppuun, selvittämätöntä sotkua ja hetkiä kun kultahippuset hukkuvat loputtomiin pimeisiin sokkeloihin ja pitkiin vaikenemisiin.
Lopulta kauneus muuttuu katkeruudeksi, kuiluksi ja kaipaukseksi jolta silmät ummistetaan.
Suurin osa mysteereistä jää ainakin puolittain siihen sumuun.
Niin se on kai ihmistenkin välillä, sumuun kadotamme itsemme ja toinen toisemme.
Olemme tottuneet peittämään niin paljon että vaatii aika helvetisti uskallusta tulla täysin esiin piilostaan tai rikkoa jää, kun on jo tottunut olemattomuuteen.

Haluaisin  puhua kaikesta enkä väistellä yhtään mitään vain siksi että "joskus on parempi ettei joitain keskusteluja käydä". Helpompi ehkä, mutta lopputuloksen kannalta valheellinen. Ohitus ei ole yhtäkuin kadotus tai unohdus.

Mutta Hei, minulla on ollut onni tavata ihania ja avoimia ihmisiä, joille pointti on -kuten minullekin- elämästä vuosissa eikä vuosista elämässä. Ja tämä meidän Luontomme! 😍 Täällä olemme kesäisen lämpimässä syksyisessä Nuuksiossa, sienten, menninkäisten ja hirvikärpästen seassa.
Näistä on hyvä lauantai tehty. 🍄🐕🔥👊😎

                             Kuva: Anna

Nuku yö ulkona

zombi

Täysin tähtikirkas taivas, tyyni sää, kuulas hetki. Vaikka kaipaan aurinkoa,nämä hiljaiset tilat itseni kanssa ovat mieluisia.
Tällä hetkellä halusin kuvata tuon tähtitaivaan, tuntuu että yö on väreissään vielä päivääkin rikkaampi näissä syvissä sinisen, violetin ja vihreän, sävyissään. Hetki älä mene, älä vielä karkaa, ole vielä hetki, ehkä enemmän. Tässä on hyvä olla ja tuntea. Ystävä puhelimessa hymyilee maailman suloisinta hymyä ja lähetän sille lämmön takaisin, sinä hassu olento.
Sulkiessani silmät tunnen kuinka elinvoimaa virtaa kaikkialle. Kaikki ne asiat mitä olen viime aikoina murehtinut ja ikävöinyt liittyvät vain osaksi  olemassaolon hetkeä, kevyesti värein, tärkeäksi osaksi kaikkea. Ainahan sitä kantaa elettyä mukanaan, kaikkea, sitä kipeintäkin. Jos elämä on sarja häpeällisiä tapahtumia, on se myös sarja ihania,onnellisia tapahtumia. Kukin muistakoon tavallaan.

Mutta hetki muutti muotoaan, sekoittui osaksi elämää ja itseäni tavalla joka toi mukanaan varmuuden siitä että olen ainakin elänyt. Aika perkeleen hyvin ja annan itseni hymyillä kuin mikäkin hölmö, välittämättä paskan vertaa siitä olenko, niin uskottava tai cool kun voisin olla, jos vähän yrittäisin... Ja lauantaina nukutaan yö ulkona, taas.

Elämä ei ole koskaan valmis

Joskus on hetkiä jolloin tuntee olevansa  eksyksissä kaiken keskellä. Pelkää askelten painoa ja sitä mitä niillä voi saavuttaa tai menettää, pelkää

sitä kun ei tiedä tulevasta. Elämässä on asoita kesken eikä oma keskeneräisyys tule muuttumaan kokonaisuudeksi, elämän kautta, se muuttaa vain muotoaan, sen olen tajunnut. Aina löytyy säröjä jostakin.

Ei pidä ottaa kaikkea niin vakavasti. Ei kaikessa ole kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kasvamisesta tai hajoamisesta,on vain annettava tilaa kaikelle sille sisällään, elämälle tilaa kasvaa ja muuttua hyväksyen se että kaikki ei ole itsestä kiinni.

Turha pelätä kokoajan elämisen jättämiä jälkiä. Ei kolhut kaada pitkäksi aikaa, heitä kuoppaan josta ei voisi kavuta ylös. Aina noustaan. Noustaan  kohti tähtiä, se olkoon  tavoite. Ihmisessä on äärettömän paljon voimaa. Never give up!

Sisäiset demonit

Jotkin asiat ovat yksinäisiä; sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen , niin helvetin yksinäistä puuhaa. Joskus haluaisin uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse, mietin niitä sanoja jotka eräs surullinen ihminen sanoi minulle, syvää kaihoa silmissään: Voisitko olla se joka osaisi pelastaa minut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppujenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään. Kukaan ei ole yksin tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kohdattava  kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse, kukaan muu ei voi toisen puolesta ottaa sitä merkittävää askelta eteenpäin, jonka jälkeen on jotakin antaa muillekin.

Lähtiessään hän sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni, totesin ja yritin lähettää hänelle voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti hän vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdimme eri suuntiin...