Talvi on tulossa

Kävelemme metsänreunaa, ympärillämme syksy vetää viimeisiä henkäyksiä, huomenna tässä on lunta, vaikken sitä nyt tiedäkään. Kuusien värit ovat voimakkaat ja tunnen eläväni. Olevani tässä kaiken keskellä läsnä enemmän kuin pitkään aikaan, aistien kaiken niin todella, pienimmänkin. Vaellamme metsän siimeksessä, rakennamme yhteistä iltaa hiljakseen; kerromme elämästämme ja jotenkin tiedän että tässä on jonkin alku. Hiljaisuuskin on kevyttä. Kaikki tuntuu olevan oikeinpäin, ihanasti pysähtyneenä, tuntuu että maailmat kohtaavat. Sienet ovat hieman riitteessä, poimimme kastikkeellisen.

Tuntuu että jotakin sisälläni on tapahtumassa, ehkä ympärillänikin. Niinkuin yhtäkkiä olisi jokin mitä kohti mennä, suunta, jota en osaa  määrittää. Tuntuu vain selkeämmältä, kaikki. Olen  löytänyt toisenlaisen otteen elämääni, innokkain, pienin askelin ehkä vielä taivallan, mutta silti jotenkin voimakkaana. Olen opetellut päästämään  irti niistä elämän kahlitsevista elementeistä ja olemiseni on tässä, kevyempää, paljon yksinkertaisempaa ja kun tunnen sisälläni jotakin, voin antaa itseni vain tuntea, etsimättä syitä  sille.

Kaikki ympärilläni tuntuu hyvältä, tässä kohtaa elämääni oikealta, ei ole vääriä valintoja tehty, ei ole virheitä joita tulisi katua, on vain tämä mitä on ja mitään en juuri nyt pyyhkisi pois, sillä se voisi viedä jotakin tästä hetkestä.

"Tässä hetkessä  meissä heräsi jokin, sen vannon, vaikkei siitä puhuttukaan. Hetki meni ja jatkoi matkaansa niinkuin jokainen aikaisemminkin,  Meistä syntyi polku. Hiljaisuus nosti nautinnon pintaan, korkit jäivät kellumaan. Muistan kuinka katselin vaitonaisia kasvojasi joilla ajatukset ajelehtivat. Kumpikaan ei uskaltanut rikkoa  hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet jotka liikkuivat aaltojen tahtiin äänettömyyden seassa."

Luen tuota vuosi sitten kirjoittamaani tekstiä, mietin kuinka upeita hetkiä tällaiset hetket ovat; jotka saavat sinut palaamaan menneisyyteen, tuntemaan iloa ja onnea. Niitä asioita joita menneestä pitääkin muistaa... 😍

Keep in touch

Sanon tämän taas uudelleen: Joka päivä ymmärrän enemmän siitä mikä kaikki elämässä on harvinaislaatuista onnekkuutta.
Kun olin pieni poika kuvittelin näitä juttuja itsestäänselvinä. En tiennyt muusta.
En ollut muuta nähnyt enkä  osannut vielä kuvitella.
Perhe kun ei raameina vielä kerro mitään.
Se on kuin mikä tahansa yläkäsite, minkä alle voi kätkeytyä mitä vain.
Hiljaisuuskin voi olla painavaa tai painotonta, katseet voivat kertoa tai vaieta,
ulkoisesti sama pitää  sisällään monia variaatioita,
kaikella on lukemattomia ilmenemismuotoja..

Myöhemmin olen ymmärtänyt ja nähnyt miten surullista onkaan etäisyys ihmisten välissä.
Sitä on kaikkialla, se on pelko ja tarve paeta kun ei uskalleta kohdata.
Se voi hajottaa sellaisenkin minkä vielä voisi muuttaa ja pelastaa.

Elämässä on ja jää väistämättä  sellaista mitä ei tule koskaan ratkaisemaan, keskusteluja joita ei koskaan tulla käymään loppuun, selvittämätöntä sotkua ja hetkiä kun kultahippuset hukkuvat loputtomiin pimeisiin sokkeloihin ja pitkiin vaikenemisiin.
Lopulta kauneus muuttuu katkeruudeksi, kuiluksi ja kaipaukseksi jolta silmät ummistetaan.
Suurin osa mysteereistä jää ainakin puolittain siihen sumuun.
Niin se on kai ihmistenkin välillä, sumuun kadotamme itsemme ja toinen toisemme.
Olemme tottuneet peittämään niin paljon että vaatii aika helvetisti uskallusta tulla täysin esiin piilostaan tai rikkoa jää, kun on jo tottunut olemattomuuteen.

Haluaisin  puhua kaikesta enkä väistellä yhtään mitään vain siksi että "joskus on parempi ettei joitain keskusteluja käydä". Helpompi ehkä, mutta lopputuloksen kannalta valheellinen. Ohitus ei ole yhtäkuin kadotus tai unohdus.

Mutta Hei, minulla on ollut onni tavata ihania ja avoimia ihmisiä, joille pointti on -kuten minullekin- elämästä vuosissa eikä vuosista elämässä. Ja tämä meidän Luontomme! 😍 Täällä olemme kesäisen lämpimässä syksyisessä Nuuksiossa, sienten, menninkäisten ja hirvikärpästen seassa.
Näistä on hyvä lauantai tehty. 🍄🐕🔥👊😎

                             Kuva: Anna

Nuku yö ulkona

zombi

Täysin tähtikirkas taivas, tyyni sää, kuulas hetki. Vaikka kaipaan aurinkoa,nämä hiljaiset tilat itseni kanssa ovat mieluisia.
Tällä hetkellä halusin kuvata tuon tähtitaivaan, tuntuu että yö on väreissään vielä päivääkin rikkaampi näissä syvissä sinisen, violetin ja vihreän, sävyissään. Hetki älä mene, älä vielä karkaa, ole vielä hetki, ehkä enemmän. Tässä on hyvä olla ja tuntea. Ystävä puhelimessa hymyilee maailman suloisinta hymyä ja lähetän sille lämmön takaisin, sinä hassu olento.
Sulkiessani silmät tunnen kuinka elinvoimaa virtaa kaikkialle. Kaikki ne asiat mitä olen viime aikoina murehtinut ja ikävöinyt liittyvät vain osaksi  olemassaolon hetkeä, kevyesti värein, tärkeäksi osaksi kaikkea. Ainahan sitä kantaa elettyä mukanaan, kaikkea, sitä kipeintäkin. Jos elämä on sarja häpeällisiä tapahtumia, on se myös sarja ihania,onnellisia tapahtumia. Kukin muistakoon tavallaan.

Mutta hetki muutti muotoaan, sekoittui osaksi elämää ja itseäni tavalla joka toi mukanaan varmuuden siitä että olen ainakin elänyt. Aika perkeleen hyvin ja annan itseni hymyillä kuin mikäkin hölmö, välittämättä paskan vertaa siitä olenko, niin uskottava tai cool kun voisin olla, jos vähän yrittäisin... Ja lauantaina nukutaan yö ulkona, taas.

Elämä ei ole koskaan valmis

Joskus on hetkiä jolloin tuntee olevansa  eksyksissä kaiken keskellä. Pelkää askelten painoa ja sitä mitä niillä voi saavuttaa tai menettää, pelkää

sitä kun ei tiedä tulevasta. Elämässä on asoita kesken eikä oma keskeneräisyys tule muuttumaan kokonaisuudeksi, elämän kautta, se muuttaa vain muotoaan, sen olen tajunnut. Aina löytyy säröjä jostakin.

Ei pidä ottaa kaikkea niin vakavasti. Ei kaikessa ole kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kasvamisesta tai hajoamisesta,on vain annettava tilaa kaikelle sille sisällään, elämälle tilaa kasvaa ja muuttua hyväksyen se että kaikki ei ole itsestä kiinni.

Turha pelätä kokoajan elämisen jättämiä jälkiä. Ei kolhut kaada pitkäksi aikaa, heitä kuoppaan josta ei voisi kavuta ylös. Aina noustaan. Noustaan  kohti tähtiä, se olkoon  tavoite. Ihmisessä on äärettömän paljon voimaa. Never give up!

Sisäiset demonit

Jotkin asiat ovat yksinäisiä; sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen , niin helvetin yksinäistä puuhaa. Joskus haluaisin uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse, mietin niitä sanoja jotka eräs surullinen ihminen sanoi minulle, syvää kaihoa silmissään: Voisitko olla se joka osaisi pelastaa minut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppujenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään. Kukaan ei ole yksin tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kohdattava  kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse, kukaan muu ei voi toisen puolesta ottaa sitä merkittävää askelta eteenpäin, jonka jälkeen on jotakin antaa muillekin.

Lähtiessään hän sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni, totesin ja yritin lähettää hänelle voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti hän vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdimme eri suuntiin...

syksyn alku

Kuinka nopeasti kesä taittuu syksyyn, yöt pitenevät ja pimeys tullut kesäisen hämärän tilalle! Kuljen tuttua reittiä hylätyn vanhan pihapiirin läpi. Siitä on jäljellä enää ränsistynyt korkeaharjainen navetta, mutta marjapensaat, ruusut ja luonnonkukat rehottavat sulassa sovussa. Komea rauduskoivu, jonka kaarnan uloin pinta tuntuu käteeni pehmeältä ja hienostuneelta, on jo menettänyt kaksoshaaransa. Kipusin sen kannon päälle luodakseni katseen länteen ja metsän verhoamalle järveTuntuu hyvältä katsella aamun tunnelmia. Ulkona kulkiessa aistit herkistyvät.

Mieleen nousevat muistot ja maljan täyttyminen, tajusin, miten harvoin olen minä: kenties todella vain joidenkin ihmisen seurassa. Kaikissa muissa tilanteissa tavoitan menneisyyden, tulevaisuuden ja tahtoni harmonian vain hetkittäin. Pitäisi kertoa vaikutelmista ja tunteista, jotka merkitsevät. Muu kielellistyy herkästi karkeaksi yleistykseksi tai rajaukseksi. Eilinen keskustelu ystävän kanssa antoi lisää ajateltavaa, tuntuu että tässä ajassa jokainen ajattelee vain itseään. Tämä ei ole minun todellisuuteni, olen hämilläni. Tässä ajassa kerätään enemmän kokemuksia kuin tuntemuksia.  lle. Rapumerrat odottavat nostamista.

Kun laskeuduin rantaan, kohtasin erityisen hetken ; aamun ensi syleilyn.Taivas on pohjoisessa oranssiin värjäytynyt. Maan kylmä varjo nousee maasta usvan sävyttäen. Vihreys vaikutti löytäneen oman valonsa. Viattomat koivut ja majesteetilliset kuuset kaartuvat ympärilläni. Saavuin rantaan ja katsoin luonnon luomaa näkymää kauas ja kauan.

Mukavaa alkavaa syksyä kaikille. 😘

Ajatuksia sinusta ja minusta

Jätänkö itsestäni jonkun mieleen vain kuvaa, maalaanko toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan. Toisinaan tiedän miten olematon saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan, tunteet vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä, mutten unohdu siksi.

Näyttäkää tunteita, noita merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.

Joskus näkee tekojensa taakse, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa, tekevät pinnastani rosoisen. Kuinka paljon kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Kuinka moneen sellainen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mene lävitse, antaudu.
Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tuntia myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettuu siihen ja sulkee silmät.

Silmät. Suojelen itseäni, ettei liian syvälle liian nopeasti . Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikkoa myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät.
Alan taas luottamaan, hiljakseen,
 Pitää uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.
Ihmiset ovat  kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Elämässä ei ole kyse vuosista elämässä, vaan elämästä vuosissa.

Maailma on seisahtanut, päivä on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täytyn hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoillani
kaikuvat muistot syvällä, jokin palaa.


Katson kasvoja,
jotka näen sieltä Pallaksen tunturin  juurella märät retkivaatteet yllä.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa:
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, yöpaidassa,
pesemme hampaita  ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja samalla outoa, syvältä kumpuavaa.
Hammastahna suussa, höhötystä,
kolmatta vuotta olemme rakentaneet ystävyyttä, välillä muurejakin.

Olen aamusuihkussa, sen mukana valun pois viemäriin ja mietin tämänpäivän tarkoitusta. Paljon kivaa jossia ja juuta. Naurua, ilo ja odotus kuplii mielessäni, Tanssin hellan edessä, Haloo Helsinki! Hieno biisi.
Joskus mietin itseni kumittamista, leikin ajatuksella peilin edessä silmät sirrillä,
kuvittelen miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku.

Olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.) Ihana päivä, mieli on kevyt ja selkeä kun on saanut purkautua ja putoilla rakkaille ihmisille. Ajatukset tanssivat hiljaa usvaisessa aamussa,
katse järvelle kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi, käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.
Hetken olen kokonainen.

Levottomuus on ollut tämän päivän teema. Siellä jossakin taivaalla ON täysikuu! Näin kuuhulluna tuskin uni tulee helposti. Olen tosin yrittänyt väsyttää itseni sekä kovalla treenillä että puhumisella itselleni vieraiden mielten kanssa, joiden ajatuksissa vain suora yhteys asioiden välillä menee perille so. massamedian uutiset.

Tulevaisuus tuntuu olevan sitä että ihmiset puhuvat yhä lyhyemmin ja kohta Kurt Vonnegutin avaruusoliot joiden planeetalla kommunikoitiin piereskelemällä ja steppaamalla, jotka pahaksi onnekseen sattuivat laskeutumaan Texasin suurille pelloille, näkivät palavan ladon ja lähtivät kiireesti kertomaan paikalliselle maajussille ladon olevan tulessa,  ovatkin osa ihmiskuntaa. No huonostihan siinä kävi. Don't kill the messenger. Älkää alistuko; kääntäkää negatiiviset asiat positiivisiksi .



Sateisia, tuulisia ja yht'äkkiä kylmiä, hiljaisen mielen päiviä, läsnä pienessä yhteisessä, kaipaamatta sen suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni tai ympärilleni. Elämässä on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita, paineita jotka työntävät joka suuntaan, riittäköön. Raivaan tietäni kohti päämäärää, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon, enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä, ja samalla pysyä koossa.
On niin helppo sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaa, kun miettii elämäänsä ja sen tarkoitusta, merkityksiä ympärillään, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. Kyllä, tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse.Elän valokuvissani, liikkeissäni, heikkoudessani ja vahvuudessani. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki. Minulla on palasia käsissäni, kun vain löydän niille oikean paikan.
Sauna oli rento hetki alkavassa päivässä, ajatus ja sana hävisivät värikkääsen maisemaan. 😍

talvinen tunnelma

Raikas aamu, tähtitaivas loistaa ylläni.Katselen kiitävää maailmaa, silmät kiinni; kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat lämpimästi :)

Ajatukset karkuteillä, no hätä, te levottomat sekamelskat tavoitatte kumminkin. Lähinnä pyörin yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt, ottaa etäisyyttä itseeni,löytää syntymisen riemun tai sitä jotakin kadotettua, ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintahöttöä. Ehkä joskus...

Tunnistan vain tunteet sekoittuneena muistojen sekaan jotka vilahtavat ohitseni kuin sumuinen eilinen päivä, niinkuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee. Levoton sielu, niin kai vissiin. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askelissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi helvetin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä, naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä. Hyvää Runebergin päivää, tästä tulee hyvä päivä! :)

Tee tutki turhaudu

Sanat ovat joskus turhia. Eilen oli  tärkeitä sanoja, mutta myös arvokasta hiljaisuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin cooleimmista elämysten hakemisista, sekopäisestä juhlimisesta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin, ja kaikesta sellaisesta, kyllä sinä tiedät.

Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Näkisinpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää... Tänä yönä tuntuu syksyn kosketus ensi kertaa; tähdet näkyvät kirkkaina täällä etelässä. Ukkoset kiisivät pitkin taivaankannen lattiaa, kuulitko sinäkin sen? Salamat valaisivat ympäristön hetkellisesti. Kuin oivallus uuden tason löytämisestä välähtää mielessä monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Oli se työtä, ihmissuhteita, harrastusta tai jotain muuta. Tee, tutki, turhaudu. Ja sitten joku kerta, oivallus tulee yhtäkkiä; minä osaan.

Lämpimän kesän lumossa

Tällaisena lämpimänä elokuun aamuna on muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi minua,

rakkaudesta,sen voimasta.

Ja hulluudesta, palosta jota en osaa selittää, se on heittäytymisen halua, halua haistella maailman tuoksuja. Joskus se oli helpompaa, vanheneminen tuo jarruja, vanhemmuus estoja.

Pitää opetella uudelleen; rohkeutta

 Ettei aina himmailisi. Että joskus vain antaa mennä: Zädäm!

On muistutettava itselleen kaiken olevan tarpeeksi hyvin

kiitollisuuteen, onneenkin, aina ei tarvitse olla etsimässä parempaa aikaa tai elämää. Numerot ei lopu koskaan.

 Ei kuitenkaan hävitä harmauteen ja jumiuduta liikaa. Elämä on kuitenkin paljon enemmän kuin  tavoittamaton mieli tai epäilyksen varjo.

Tämä hetki tuntuu omalta,
maailmalta joka on valon rippeitä täynnä, yönkin pimeydessä. Ei sitä voi eksyä reitiltään kun ei mitään sellaista ole vielä ennalta olemassakaan, voi mennä vain, elää hetkessä , kasvaa suuntaan joka tuntuu oikealta, muuttua niin monta kertaa kuin on muuttuakseen, hypätä mahdollisuuksien mukana
ja katsoa minne tiensä lopulta löytää.

Sieltä sitä kai itsensä löytää mistä kuulukin. Ei ole pelkoa että voisi epäonnistua tässä elämänsä elämisessä, sillä jotakin tästä tulee, minne sitä ikinä päätyykin.

Aamut ovat parhaita!

Aurinkoinen aamu merellä. Kaipaan tänne talven jälkeen; mietin elämää...Aamut lähtevät tyhjyydestä, silmät unisina katselen ympärilleni.Mielessäni samat sumuiset kelani, Pitääkö jokaiselle aamulle perustella aikainen nousu, halu lähteä liikkumaan. Miksi nousta päivään aikaisin? Ai niin kevätkalastus; aikainen lintu madonnappi. Sellaista se on, ulkoinen motivaatio usein ajaa ohi sisäisen tahdon. Mukava olisi sängyssä olla vähän pidempään.Mieli hakee jatkuvasti perusteluja oikeuttaakseen mielipuolisuutensa. Niin haen minäkin, perusteluja omille tekemisilleni; ettei vain olisi hukkareissu kalan suhteen. Toisaalta luonnon herääminen kevätaamuihin saa vatsanpohjani kutisemaan nautinnosta. Mieli lepää maiseman rauhallisuuden yllä. Kun tulin lenkiltä televisiossa ennustajan mukaan elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen. Hirveen kiva. Tipahtipa nyt kivi sydämeltä.
Syön aamupuuron, kalat fieoiden ja takaisin Töölööseen.,  Mukavaa on päästä mukaan ihan toisenlaiseen puoleen ihmiselämässä..Arkeen. Ja kyllä, nautin siitäkin! 

Arvostele tekojen, älä sanojen perusteella.

Huhtikuun 14.

Miten muuttaa todeksi kaikki ne ajatukset ja unelmat oikeasta tavasta toimia, sanoa muuttuvansa, vs. muuttua oikeasti?On helppo keksiä tekosyitä; milloin kipeä, milloin väsynyt, milloin joku asia elämässä(työ, ihmissuhteet, auto, oma kroppa, suku, perhe, talous, väärä aika vuodesta,  päivästä, tunnista...yms.)mättää. On helvetin vaikeaa löytää lankoja joita yhdistää, löytää kaikki ne totuuden palaset  ja oikea tapa toimia.

Kuinka  muuttaa ne todeksi niin että tunteet tulisivat mukana ja myös muuttuisivat? Useilla ihmisillä negatiivinen ajatus tulee miljoona kertaa helpommin ulos suusta kuin kiitos. Hassua, sillä kaikkihan me haluaisimme kuulla kiitosta vittuilun sijaan. Olen opetellut ajattelemaan positiivisesti, koska yksi negatiivinen tunti, muuttuu päiväksi, sitten viikoksi, kuukaudeksi ja lopulta sinulla on huono vuosi. Ihmisten tapa väittää päivän olevan pilalla yhden pienen tapahtuman vuoksi jaksaa ihmetyttää. Se päivää pilaa, vaan vain sen hetken.

Joskus on otettava etäisyyttä itseensä, ihan vain pysyäkseen pystyssä. Ihan tässä ja nyt oleva etäisyys itseensä tuntuu aluksi pelottavalta, mutta erittäin hyvä tapa selkiyttää olemassa olevaa. Puhdistaa kyllä!

Mietin eilen ystävyyssuhteen kiemuroita. Mielestäni hyvä ystävyyssuhde ei kestä pitkään valhetta, toisaalta kestääkö se myöskään totuutta. Iso kysymys. Valkoinen valhe on joskus varmasti parempi kuin töksäyttää suoraan se oma "totuus". Joskus ns. totuuden torvi on vain salailkeä: "älä nyt vain loukkaanu..." Eihän loukkaantumista voi säädellä kehoituksilla. Valehtelija saattaa sanoa valehtelevansa, koska haluaa säästää toista totuudelta, mutta yhtä hyvin hän voisi kysyä, kestääkö itsekään totuutta.Ja se totuus! On minun totuuteni, sinun totuutesi ja sitten "totuus". Ole siinä sitten valehtelematta. Olikohan toi positiivista ajattelua... 

Huhhahei ja nyt riittää nämä tämmöiset, tiedän olevani ihan paska itse, joten en tämän enempää mieti näitä.

Arvatkaa mitä juuri nyt tahtoisin, pakata ja lähteä hetkeksi jonnekin. VOI SE OLIS JOTAIN SE!!! Poispoispois, kauas pois.Wiuhwauhwuuh!!! 

Joidenkin asioiden pitää vain antaa olla

Viimeiset päivät ovat olleet pitkästä aikaa merkityksellisiä ja mielenkiintoisia. Jotain on tapahtunut sisälläni, joku on herättänyt ajatuksen että nyt on elettävä, hitto vieköön elettävä NYT, ei saa hukkua omiin tunteisiinsa. Toisaalta mitä kuuntelisin ellen ääntä sisälläni, sittenhän vasta hukassa olisinkin. Tunteet värittävät maailmani, tekevät olemassaoloni.

Elämäni voisi olla jotakin aivan muuta mitä olen siitä sitä tehnyt; voisi ja voisi, aina samaa lässytystä. Kaikkien niiden pienten ja suurten valintojen ja oivallusten kautta olen päätynyt tähän, sattuman ja kohtalon osallisuudesta en tiedä.Mietin hymyä, sitä suurta iloa minkä oikea ihminen voi saada aikaan ohimennen, niin pienin elein ja sanoin. Se on elämässä parasta miten paljon sisällä tapahtuu kokoajan, jokapuolella pieniä ja suuria vaikuttajia, annan niiden viedä. Sellaista on kai olla oman elämänsä ytimessä, impulsseja kaikkialla. Olen valmis hyppäämään sillä en jaksa pelätä elämää ja sen tulevia kolhuja, en ole koskaan pelännyt.

On levoton olo, ihanasti levoton, odottavainen ja tunteva. Taitaa tulla kevät

Päivä Levillä

Tuntuu kevät tulevan kohinalla, hullua, ihan kreisiä. Aurinko paistaa  luoden hangelle kutsuvan tunnelman, linnut pitävät konserttiaan, nautin ulkonaolosta tällaisina päivinä! Mikään pakko lasketella, teen poroille polkuja. On ollut kauniita päiviä moneksi, paljon hymyjä ja estottomia nauruja, toiveita, kaikkea sellaista ja paljon muuta.



Olavi Uusivirta laulaa nuoruudesta ja kauneudesta, niin ihania muistoja. Elän itseni eheäksi, en haali mukaani rikkoutumia; ei ystävyyttä voi olla yksipuolista, rakkautta kyllä. Tähän voisi vaikka tottua, ei kiirettä... Tervetuloa Kevät! 

Ihan pihalla, tule sisään

Maailma minun silmin. Elämä lensi ikkunaan ja se herätti, taas:  Erillisinä kuvina, pieniä hetkiä, suuria hetkiä, kaikki hajallaan ja kaikki yhtä, ohitan monta, tarraudun kiinni siihen kenet ja mitä tahdon nähdä...
Ehkä on myönnettävä etten koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä, kaikista maailman ihmisistä, saisin luvan olla se joka avaa mielen lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan iskettynä. Ehei, herää unesta Stidi, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin uusina, havahdun, taas kerran. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, tulen aina olemaan ulkopuolella, en koskaan näkemässä toisen silmin, ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Tuntuu pahalta, miksei todellisuus anna tilaa sellaiselle.
Mutta; se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa: katso näin helppoa se on, impulsseja, sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin; eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.
Olen surullinen koska tajuan: Minä en voi olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.

Koiran vuonna 2018

Elämässä tuntuu aina olevan läsnä kaipaus johonkin, mihin, se on kiinnostavaa. Onko se jotain,mitä ei ole olemassakaan, vai onko ruoho vain vihreämpää toisella puolella aitaa.Kipeistäkin asioista tulee ajan kanssa vain kaihoisa tarina jota muistelee keinutuolissa; voi niitä aikoja, kasvoilla mietteliäs ilme,
Taakse on jäänyt vuosia. Vuosia, joista on jäänyt liuta isi-muotoja, mitä jos tai ehkä sittenkin. Kaikki olisi voinut alkaa ja päättyä eri tavoin. Tietysti. Valintoihin on sitouduttava, elämän rakenteet ovat muuten hukassa, jos olet aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissasi.
Muistutan itseäni  aika usein itseni olevan päätösteni takana. Jokainen valinta on syntynyt  läsnäolevasta, sen hetken ympäröimästä todellisuudesta ja totuudesta.En jaksa uskoa että on vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, on valintoja joissa kaikissa  elää omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Raikas aamu, tähtitaivas loistaa ylläni.Katselen kiitävää maailmaa, silmät kiinni; kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat lämpimästi :)

Ajatukset karkuteillä, no hätä, te levottomat sekamelskat, te tavoitatte kumminkin. Lähinnä pyörin yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä itseeni, löytää syntymisen riemun tai sitä jotakin, jotakin kadonnutta, ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintakerrosta. Kuorta. Ehkä joskus...

Tunnistan vain tunteet sekoittuneena muistojen sekaan jotka vilahtavat ohitseni kuin sumuinen eilinen päivä, niinkuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee. Levoton sielu, ehkä. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askelissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi helvetin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä, naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä. Hyvää Runebergin päivää, tästä tulee hyvä päivä! :)